Sekopäinen DW/HP Fanfiction: Hannah Carey

Varoitus: Sisältää Doctor Who ja Harry Potter -aiheisia sisäpiirivitsejä, huonoa dialogia ja kuivakkaa huumoria. Lukeminen omalla vastuulla.
Tarina ja hahmot Hanna K./BBC
Kirjoittanut eräs blogin omistaja

Ammattimaista kädentyötä.

I

 Hannah painoi kaasua ja narskutteli hampaitaan pelon ja raivon sekaisessa tunnetilassa. Viiden vuotiaan thestralin kuljetus läpi pahimman perjantairuuhkan - hullujen hommaa! "Maailmassa, jossa tavaroita voi siirrellä yhdellä ranneliikkeellä, minä ajan täpötäydellä moottoritiellä keikkuvassa kuorma-autossa, kyydissä lauma kouluttamattomia varsoja", hän sihisi hampaidensa välistä. Taikaeläinten kuljetus on valmiiksi hankalaa, saati sitten, kun joutuu kuljettamaan isoa määrää läpi tiheän jästiasutuksen. Lentäminen ja ratsastus olivat ehdottomasti poissuljettuja vaihtoehtoja, joten joku kansainvälisessä taikaeläinyhteisössä oli suositellut jästien hevosautoa ja näin Hannah oli päätynyt tienpäälle. Ei hänellä mitään ollut jästejä vastaan, ottaen huomioon, että hän oli puoliverinen itsekin ja taiattoman yksinhuoltajaäitinsä kasvattama, mutta yritä nyt piilottaa talon kokoinen auto ruuhkaan. Tietysti hän oli tehnyt jokaisen keksimänsä suojaustaian ja suurentanut pienen kuorma-auton tavaratilaa sisältäpäin pienen niityn kokoiseksi, mutta jästien hämäystaikoja hän ei ollut uskaltanut noitua onnettomuuksien pelossa.

 Torvet ulvoivat, kun hän väisti ulkoa tulevaa tielle liittyvää autoa ja oli samalla ajaa viereisellä kaistalla kaahanneen perheauton kumoon. Pala kurkussa kasvoi ja kasvoi, eihän hänellä edes ollut riittävää ajokorttia ajaa koko vehjettä. Viimein hän pääsi siirtymään pienemmälle tielle kalliin lastinsa kanssa. Varsat olivat hänen tulevan laumansa kantatammat. Oli kiirre siirtää niitä ennen kevättä, jolloin kiimat sekoittaisivat nuorten päät.

 Hannah oli tiennyt aina alkavansa kasvattaa thestraleja ja nyt kun asiat ministeriön kanssa olivat kunnossa, olisi lauman perustaminen mahdollista. Hän halusi jatkaa oman isänsä ja monien muiden kasvattajien, kuten Rubeus Hagridin työtä ja saada näille eläimille se kunnioitus, jonka ne ansaitsivat. Ja se ei onnistu, jos jo kuljetus munataan täysin ja tuhannet jästit joutuvat vaaraan villien tammavarsojen päästessä karkuun. Hannah pudisteli päätään itsekseen ja kertasi mielessään sadannen kerran kaikki matkan riskit.

 Thestralien maine ei varsinaisesti ollut parhaimmasta päästä. Niitä kammottiin, koska vain kuoleman todistaneet näkevät ne, joten niitä pidettiin pahan ilman lintuina, eikä niiden luurankomainen ulkomuoto auttanut asiaa tippaakaan. Toisekseen niitä pelättiin petoina, sillä ne saattoivat haistaa veren kilometrien päähän. Kuka tahansa, joka antoi niille mahdollisuuden kuitenkin näki, kuinka lojaaleja ja älykkäitä olentoja ne ovat, näin Hannah yritti kaikille kertoa.

 

 II

 Vaikka Hannahin - kokonimeltään Hannah Carey - kasvatti jästiäiti, joka tietysti tunsi velhomaailmaa vähemmän kuin edes lurkit, oli hänellä aina ollut kosketus taikuuteen. He elivät kaksistaan idyllisessä mökissä niittyjen ja metsien syleilyssä kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kylästä. Äiti kertoi aina, että Hannahin isä oli valinnut mökin, koska se sijaitsi täydellisessä paikassa thestralien kasvatukselle. Mökissä kävi viikoittain vieraita: sekä jästejä, että velhoja sekä noitia. Isän vanhat kaverit kertoivat Hannahille tarinoita, näyttivät taikoja ja opettivat tätä lentämään luudalla. Hän janosi nähdä aina vain uusia taikoja ja vieraat saivatkin lennättää kahvikuppeja ympäri mökkiä tuntikausia ja muuttaa nalleja kissoiksi. Eräs muunnettu kissa jätettiin Hannahin rakkaaksi lemmikiksi ja se seurasikin häntä kaikkialle.

 Isäänsä tyttö ei koskaan tavannut, tämä kuoli Tylypahkan taistelussa saamoihinsa vammoihin ennen Hannahin syntymää. Kuitenkin tarinat kertoivat sankarillisesta miehestä, jonka jalanjäljissä tyttö halusi seurata.

 Lapsena hän leikki usein metsissä perhosten ja mielikuvitusystäviensä kanssa thestralin kesyttäjää juosten halki tilusten kultaiset hiukset auringossa välkkyen. Hän unelmoi päivästä, joka lähestyi vääjäämättä, päivästä, jota kaikki pienet noidat ja velhot odottavat kuin kuuta nousevaa.

 Tylypahkan junaan noustessaan Hannah hymyili kirkkainta hymyään. Äiti seisoi kalpean ja itkuisen oloisena laiturilla, vilkuttaen kunnes tuo ikiaikainen linkki velhokoulun ja muun maailman välillä oli puksuttanut näkymättömiin vieden pienen tyttären maailmaan, josta hän näki vain pienen pilkistyksen.

 Koulussa Hannah ei ollut se suosituin, mutta hän teki parhaansa ja oli ystävällinen, joten hänellä oli yllinkyllin ystäviä ja hyviä arvosanoja. Vanha lajitteluhattu oli määrännyt hänet Puuskupuhiin, josta tyttö ei ollut alun alkaen innoissaan, sillä oli kuullut isänsä kavereilta tuvan olevan laiskojen pehmojen tupa. Siitä tuli kuitenkin pian hänen perheensä ja sen legendaarisista jäsenistä suuren ihailun kohteita.

 Hannahin lempitunnit olivat loitsut ja taikaolennot. Vihdoinkin hän sai loitsia itse loitsunsa ja tavata ensimmäiset thestralinsa. Nuo näkymättömät olennot olivat ensi hetkestä alkaen kuin hänen sisaruksiaan. Tilanhoitaja - tuo karhumainen Hagrid, jota Hannah niin ihannoi - opetti kaiken niistä tälle ja pian tytölle tuli tavaksi käydä ruokkimassa tilan otuksia aamuisin ennen tuntien alkua.

 Mutta kuten kaikki hyvä, tulee myös tylypahkalaisen koulutus loppuunsa ajallaan. Yhtäkkiä Hannah huomasi toteuttavansa lapsuuden unelmaansa, kaahaamalla läpi lumisten jästiteiden.

 

 III

 "Kaksituhattakymmenluku", Tohtori puuskahti, heilautti kirjavaa takkiaan ja kaivoi liivin taskustaan taskukellonsa. "Ikinä ei pitäisi tulla tälle puolelle milleniumia; liikaa typerää politiikkaa, liian vähän järkevästi pukeutuneita ihmisiä". Kahvilan tuolissa istuvaa miestä vilkuiltiin kadulta salaa, mutta pian outo ilmestys jo pyyhkiytyi mielistä, kun väkijoukko jatkoi kulkuaan kohti mielenosoittajia.

 Hieman tympääntyneenä liian vähäisestä huomiosta Tohtori maksoi teensä ja lähti kiertelemään väentungoksessa. Ympäri maapalloa osoitettiin mieltä USA:n politiikan käännösten vuoksi, eikä hän voinut millään vastustaa historiallisen tapahtuman seuraamista läheltä: seuraavat neljä vuotta olisivat kuitenkin Maan historiassa hyvin eriskummalliset.

 Tohtori ei juuri pitänyt Skandinaaviasta: liian kylmää, liian vähän alienien hyökkäyksiä, mutta pitihän sitä välillä käydä viettämässä mukavaa talvipäivää mielenosoitusten merkeissä. Hän oli ollut jo viidessätoista suurkaupungissa, joten puolen miljoonan asukkaan pikkukylä oli mukavaa vaihtelua. Hän oli juuri aikeissa palata tardikselle, kun hän pysähtyi kuppilan eteen. Näyteikkunan läpi hän näki valtavan tv-ruudun, jossa uutiskuva näytti hetki sitten tapahtuneen kolarin hidastuskuvaa, jonka joku ohikulkija oli saanut otettua. Itse kolari ei kiinnostanut Tohtoria tippaakaan, vaan mitä tapahtui sen jälkeen.

 Kuorma-auto teki yhtäkkisen jarrutuksen väistääkseen hirveä ja takana ajanut pakettuauto tömähti sen takakulmaan niin, että molemmat autot kärsivät peltivaurioita, mutta sitten tapahtui jotain: aivan kuin kuorma-autoon olisi repeytynyt valosta muotoutunut aukko, josta lennähti tielle suunnaton, näkymätön energia. Se törmäili autoihin ja kaatoi pyöriä jatkaen matkaansa pitkin tietä. Samalla autosta nousi nuori vaaleahiuksinen tyttö, joka heilautti kättänsä ja aukko autossa katosi. Ennen kuin kuva palasi studioon Tohtori oli jo liikkeellä kohti TARDISta.

 

 IV

Näkymättömien otusten omistaminen on vähintäänkin riskialtista. Suurin ongelma ei useinkaan ole se, ettei niiden sijaintia voi nähdä, vaan myös se, että niiden kehonkieltä on hyvin vaikea lukea silmin. Monet thestralkasvattajat oppivat kuitenkin lukemaan eläintensä näkymätöntä auraa ja vanha sanonta kuuluukin: ”Thestral pitää tuntea, ei nähdä”. Tyypillinen varotoimenpide on kuitenkin loitsitut valjaat: ne hohtavat valoa, jonka väri kuvastaa eläinten mielialaa. Näin samalla yhdistyy hyöty niin hevosotusten sijainnin havaitsemisesta kuin mielentilan tulkitsemisesta.

Veri humisi Hannahin korvissa, kun hän muisteli tätä oppikirjastaan lukemaansa faktaa repiessään kuorma-auton sivuovea auki. ”Viidet valjaat, pliis, viidet valjaat”. Muutamalla sauvan heilautuksella auton kylki suoristui ja vahingoittuneet suojaloitsut korvattiin uudella, mutta oliko pahin jo ehtinyt tapahtua? Sisään päästyään hän alkoi puhella hiljaa huolestuneen violettina värehtivälle thestral-laumalle.

”Jackie, Topaz, Fortuna, Lux…” Hannahin hengi salpautui; ”Missä on Johanna?”

Hän laski lauman vielä kerran ja toisen, mutta kyllä, yksi tammoista puuttui. ”Sen on täytynyt karata ennen kuin ehdin sulkea repeämän”, hän kuiskasi ja valahti valkoiseksi. Pyristelevän tammalauman takana näkyi jotain välkkyvää: Johannan repeytyneet valjaat.

”Kiva”, tyttö tiuskahti, ”nyt sitä ei voi edes nähdä”. Varsojen valot vilkahtivat tummemman violeteiksi. Hannah hengitti rauhassa sisään ja ulos ja alkoi rauhassa mumisemaan tammoille rauhoittavia sanoja pujottautuessaan ulos kopista. Valot hiipuivat hitaasti kohti sinisen sävyjä ja lauma näytti rentoutuvan.

”Minä se tässä rauhoitteluja kaipaisin”, Hannah jatkoi monologiaan hypätessään takaisin ohjaamoon. Vilkaisu sivupeiliin kertoi, että onnettomuuspaikkaa lähestyi ambulanssi sireenit soiden. Tyttö hengähti vielä kerran ja käynnisti auton. Hetken kuluttua, kun ensihoitajat saapuivat, kertoivat silminnäkijät oudoista valoilmiöistä, omituisen voimakkaasta tuulesta, paikalta pakenevasta pakettiautosta ja oudosti erää auton katolle ilmestyneestä poliisilaatikosta.

V

”Täydellinen materialisoituminen”, juhli Tohtori kärrätessään tardiksen oville kasoittain centaurilaista synteettistä valaanlihaa. ”Enkö sanonutkin P-”, Tohtori käännähti tajutessaan puhuvansa tyhjälle konsolihuoneelle. ”Ihmiset: ei ikinä siellä, kun tarvitaan.” Punanuppisen kahvan kääntö ja tardiksen ovet lennähtivät auki. Tardis oli parkkeerattu kauniisti keskelle pysähtynyttä liikennettä, aivan lähelle valkoista kuorma-autoa, jonka takalaidassa luki kissan kokoisin kirjaimin: ”HEVOSIA”. Täydellisen pysäköinnin oli pilannut vain paikalla sattumoisin seissyt mazda, jonka katolla puiselta laatikolta näyttävä alus nyt keikkui. ”Ihmiset: aina siellä, missä niitä ei tarvita”, puhahti Tohtori nenäkkääseen tapaansa.

Kolmen sekunnin kuluttua kuorma-auton kulma näytti repeytyvän, aivan kuin se olisi ollut valosta tehty kangas. Samalla hetkellä aukosta syöksyi jotain valtavaa, jonka monet kokivat vain voimakkaana tuulen pyyhkäisynä. Päästyään tietasoon se kompuroi eksyneen oloisesti edestakaisin, kunnes kuuli edestään vihellyksen. ”Hei, sinä siellä!”, kuului Tohtorin ääni: ”Katso, mitä täällä on!”. Ajanherra seisoi tardiksensa ovella heilutellen lihan palaa. ”Ala tulla!”

Otus otti ensin pari epävarmaa askelta eri suuntiin, kunnes päätti, että lihamies vaikutti luotettavalta. Se suoristi lepakkomaiset siipensä ja syöksyi tardikseen.

VI

”Ei missään, se ei ole missään”, tyttö mutisi paniikissa. Hän oli piilottanut hevosauton sivutielle ja ilmiintynyt onnettomuuspaikalle. Karkulaisen jäljet loppuivat parin askeleen päähän. Ehkä se oli lentänyt tiehensä tai ehkä joku oli kaapannut sen. Vaikka varsat olivat kouluttamattomia, ne olivat myös melko kilttejä ja luottavaisia. Tytön katse kiinnittyi kirjavasti pukeutuneeseen hahmoon tien vierellä. Tarkemmin katsottuna mies viittoi häntä luokseen. Hannah kurtisti kulmiaan ja lähti varovasti, sauva koholla perään.

Parivaljakko käveli nopeasti peräkanaa pieneen puistikkoon, jossa mies pysähtyi puisen vajan eteen. Hannah avasi suunsa tentatakseen mieheltä, kuka hän oli ja mitä tiesi kadonneesta taikaolennosta, mutta vieras vei sormen huuliensa eteen ja kysyi rauhallisesti: ”Onko tämä kenties sinun?”

Samalla kopin ovi avautui ja paljasti sisältä suuremman tilan, jota hallitsi pyöreänmuotoinen ohjauspöytä ja sen takaa kuului kavioiden kolahduksia. ”Löysitkö sinä sen!” tyttö huudahti. ”Merlinin kiitos, olin luopumaisillani toivosta.” Sitten tyttö käännähti miestä kohden ja kurtisti kulmiaan.

”Kuka sinä olet ja mikä sinä olet? Et takuulla ole jästi, kun koppiisi on käytetty tilanlaajennusloitsua, mutta et sinä velholtakaan vaikuta.”

Tohtori tuhahti: ”Se ei ole taikaa, vaan puhdasta ajanherrojen teknologiaa. Nimi on Tohtori, entä sinun?”

”Hannah.”

”Hyvää iltaa, Hannah, sinun ehkä pitäisi pitää parempaa huolta taikaolennoistasi.”

VII

Parin tunnin kuluttua lauma käyskenteli metsähaassa ja Hannah nojaili pää pyörällä aitaan. Auringonlasku värjäsi taivaan punaiseksi ja muistutti häntä lapsuutensa kesistä.

”Täysin väärinymmärrettyjä otuksia, eikö vain?”, totesi Tohtori. ”Teidän väkenne ei ole koskaan osannut arvostaa kauniita luontokappaleita.”

Hannah nosti katseensa: ”Sinäkö näet ne?”. Tohtori nyökkäsi surullisesti. Tyttö kääntyi katsomaan tardista. ”Se siis matkustaa ajassa ja avaruudessa?”

”Kyllä.”

”Aika paljon sulatettavaa yhdeksi päiväksi.”

”Aika paksua tytöltä, joka matkustaa paikassa puukepin voimin”, Tohtori naljaisi.

Hannah virnisti ja mietti hetken. ”Et sattuisi olla menossa Romaniiaan lähiaikoina. Pitäisi hakea sieltä pari nuorta oria.”

Tohtori hymähti. ”En kai minä voi antaa sinun kärrätä yksinäsi näkymättömiä liskohevosia ympäri Eurooppaa. Jos lähdemme nyt, olemme kahden sekunnin päästä taas täällä”, mies lohkaisia ja pyörähti siniseen koppiinsa. Nopeasta toiminasta hämmentyneenä Hannah jäi vain tuijottamaan perän. Tohtorin pää ilmestyi ovensuuhun: ”Noniin, oletko tulossa?” Hannah loi viimeisen katseen laumaansa ja lupasi palata pian. Hän tunsi suonissaan lähestyvän seikkailun, eikä voinut vastustaa sen kutsua. Villitammat kyllä pärjäisivät yksin kolme sekuntia.

XXI

Ontto kumahdus ja tardis oli jälleen materialisoitunut. Erään seikkailun, johon liittyi ankeuttajia ja zilipläisiä avaruuspakolaisia päätteeksi Hannah oli pyytänyt päästä kotiin. Kuten Tohtori oli luvannut, aikaa oli kulunut vain pari sekuntia, sama auringonlasku maalasi yhä taivasta ja tammat seisoivat haassa samoilla jalansijoilla. Lyhyt matka oli muuttunut kuukausien mittaiseksi seikkailuksi ympäri galaksia. Nyt hän kuitenkin tunsi tarvitsevansa oan kodin rauhaa.

Hannah avasi Tardiksen oven ja se kolahti kiinni hänen takanaan. Ensimmäinen katse thestraleihin kuitenkin oli viedä jalat tytön alta: hohtavien ilmassa leijuvien valjaiden tilalla oli suuria, mustia, siivekkäitä hevosia. Topaz käänsi siron, liskomaisen päänsä kohti Hannahia ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Mutta viisi tammaa eivät olleet ainoat olennot pihassa: aidan ulkopuolella käyskenteli kymmenkunta thestralia: vanhoja, nuoria, oreja ja tammoja. Maitovarsa hypähteli leikkisästi erään tamman jaloissa.

”Minä tarkistin”, kuului Tohtorin ääni tytön takaa, ”ne ovat olleet täällä aina, lapsuudestasi asti.” Hannah katsoi mieheen hämmentyneenä. ”Ne ovat isäsi viimeiset kasvatit. Ovat eläneet metsissä villeinä, mutta eivät koskaan lähteneet kauas tilasta. Ne ovat uskollisia perheellesi.”

Hannah ei tiennyt mitä sanoa. Hänen mielikuvitusystävänsä olivat hänen isänsä elämäntyö. Tyttö kääntyi kohti miestä, mutta tämä oli jo tardiksessaan. Tuttu nariseva ääni siivitti koneen kadoksiin ja Hannah jäi pihalle kyyneleet silmissään. Eräs villithestraleista käveli hitaasti häntä kohti ja lasti luisen turpansa tytön olalle. Hän oli tullut kotiin.