Kun tuollaisen kommentin kuulee, alkaa väkisinkin naurattaa. Kyllä, Romeo on perusluonteeltaan ihana ja lutunen poni, joka haluaa miellyttää ihmistä loppuun asti. Faktaa on myös se, että kun se tajuaa, että sen selässä olija osaa jotakin, eikä vain makoile satulassa, alkaa se testaaminen.
Toissa aamuna oli - kuten monet varmaan huomasiavat - jouluaatto. Kello kahdeksan reikä reikä istuin tukevasti pienen palloni satulassa ja tuijottelin muita ihmisiä, jotka keikkuivat suomenhevostensa ja muiden vähintään yhtä isojen ponskien selässä ja arvioin:
a. Kuinka monta pukkia Rompsukkani tänään heittäisi.
b. Joutuisinko vielä nousemaan loskasta useampaan kertaan satulaan, vai riittäisikö tämä yksi kerta.
c. Kuinkaa montaa botsia joutuisin metsästämään vastasataneen, mutta onneksi ei-niin-liukkaan loskan seasta.
Onneksi mukana oli kuitenkin toinen shettis, Vili ja erittäin energisen oloinen pieni risteytysponi Tappi, joten en olisi ainut poneilija. Noh, matkaan lähdettiin hyvässä hengessä, vaikka siihen mennessä paksun, ihanat topparatsastushousuni olivatkin jo läpimärät. Romeo tuntui terhakkaalta, mutta ei siltä, että se saattaisi singahtaa milloin vain mihin suuntaan tahansa. Kiitin onneani, että isä oli laittanut hokit Rompun botseihin, joten vaikka loskan alta paljastuisi peilijäätä, emme luisuisi ojaan, vaan pysyisimme kohtuullisen hyvin pystyssä.
Kun saavuimme Onnelansuoran päähän, vastaan tuli auto. Vaikka kuljimme siistissä jonossa (Ensin Ohjus, sitten Rudi, Purje, Eldis, Tappi, Minä & Romeo ja peränpitäjänä Vili), joiduimme oikaisemaan pellolle. Romppu oli jo pitkään himoitellut juuri tuolle samaiselle pellolle, joten herrahan asteli sinne rehvakkaasti intoa puhkuen. Valitettavasti pelo oli kynnetty syksyllä. Sen lisäksi Romeolla on erittäin lyhyet jalat, joka luonnollisesti johtuu siitä, että isosta egostaan huolimatta hän on silti pienen pieni shetlanninponi, joten upposimme polvia myöten saveen. (Ottakaa huomioon, että jalkani ulottuvat hieman Romeon polvien tasalle, joten jalkani olivat siis miltein maassa.) Kun pääsimme ylös pellolta ja auto oli jatkanut iloisesti matkaansa, lähdimme kulkemaan tietä pitkin hieman epämääräisessä letkassa. Muut olivat kiristäneet tahtia, jolloin Romeo, pieni pullaponini jäi hieman jälkeen. Otimme siis muut ravilla kiinni. Tästähän armas poniseni innostui ja heitti kauniin capriole-pukki-sekoituksen suoraan ravista. En oikestaan kerinnyt huomata mitään, jatkoimme vain matkaa ravissa muina miehinä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pelkäsin jatkuvasti, että botsit irtoaisivat ja jäisivät jonnekin ojan pohjalle, mutta luojan kiitos, ne pysyivät siististi jaloissa, ilman minkäänlaisia ongelmia.
Käännyimme takaisin tallille vasta, kun saavuimme tienpäähän. Milten samoin tein Romeo teki sievän, pikkupukin, mikä ei ollut mikään ongelma, josko se edes lasketaan pukiksi. (Ilmeisesti hän närkästyi, kun Vili otti meidät ravilla kiinni, eikä hän saanut ravata.) Koko matka meni lopulta hyvin, vaikka herra meinasi pelästyä THE suurta-ja-kauheaa-autoa-puskassa.
Retki menisiis erittäin hyvin ottaen huomioon, että satoi loskaa ja tuuli mukavasti.
Näin toivotamme siis hyvää joulua ja onnellista uuttavuotta 2012!
